Linnoittamistekniikka perustui pääasiassa miestyövoimaan. Metsätyö ja puutavaran hankinta tehtiin kirveillä ja käsisahoilla, puut ajettiin tien laitaan hevosilla. Sahatavaran valmistuksessa käytettiin yleensä kiin-teitä sahoja, mutta myös työmaakohtaisia kenttäsahoja. Varsinkin kent-tälinnoitteissa käytettiin paljon pyöreää puuta suoraan maastosta. Maankaivussa vähät kaivukoneet olivat kantalinnoitustyömailla, kent-tälinnoitteissa käytettiin lapiota. Kallion ja kivien louhinnassa panos-reiät tehtiin paineilmakäsiporilla kun niitä oli saatavilla, pulan vuoksi käytettiin myös leka- ja käsiporia. Nostoissa käytettiin mekaanisia vinttureita ja nostotaljoja. Materiaalin kuljetus sen ajan ajoneuvoilla vaikeassa maastossa asetti haasteita ja linnoitustyömaille jouduttiinkin usein ensin rakentamaan teitä. Talvisin käytettiin sekä soille tehtyjä polanneteitä että jääteitä. Betoni valmistettiin betoniasemilla, kulje-tettiin kuorma-autolla rakennuspaikalle ja usein lopulliseen valukoh-teeseen päästiin vain kottikärryillä.

 

Talvi- ja jatkosodan kokemukset ja tekniikan kehittyminen näkyvät Salpalinjan linnoittamisen eri aikavaiheiden ominaisina rakenne-tyyppeinä. Esimerkiksi linjamaiseen juoksuhautaan tehtiin talvisodassa ampumasyvennykset ja kun sirpalesuojan havaittiin olevan riittä-mätön, jatkosodan alkuun mennessä kehitettiin mutkittelevaan hau-taan liitetyt erilliset taistelupesäkkeet ja katetut sirpalesuojat. Lisäksi niiden rakentamiseen kehitettiin räjäytykseen perustuva tekniikka, jo-ka nopeutti ja helpotti taisteluhautojen rakentamista. Kokemukset vi-hollisen tykistön tehosta talvisodan aikana olivat myös osoittaneet, että betonin koostumukseen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Linnoi-tuskauden alussa ainoa asekorsutyyppi oli betoninen sivustatulta ampuva konekiväärikorsu. Edullisempi, avolouhokseen valettu teräs-betonikorsu havaittiin vahvemmaksi. Myös ase-, miehistö- ja tulen-johtokorsuja raudoitettiin. Teräsvarojen huvetessa otettiin käyttöön Ruotsin malli, jossa teräksen määrää saatiin vähennettyä huo-mattavasti käyttämällä betonin seassa vähintään 150 kilon painoisia kiviä.

 

 

 

Jatkosodan aikana käytettiin nopeasti valmistettavia, elementti-muotteihin valettuja imubetoni- eli pallokorsuja, joita oli testattu jo vuoden 1942 lopussa. Näiden sarjatuotantoon kehitettiin asemasodan aikana tela-alustoilla siirrettävä valukalusto. Samoin linnoitteiden ja rakennustöiden naamioinnin merkitystä korostettiin, naamiointioh-jeiden mukaan pintojen tuli olla epätasaisia. Panssariesteet tehtiin jä-reämmiksi käyttäen suurempia kiviä, jotka muodostivat korkeamman esteen ja upotettiin syvemmälle. Ominaista tälle kaikelle toiminnalle oli eri tekniikoiden ja materiaalien testaaminen, rakennustöissä pidettiin päiväkirjoja sekä otettiin esimerkiksi koevaluja eri seosten lujuuden testaamiseksi. Naamiointitekniikoita kokeiltiin pintaan valetuista kivis-tä ja havuverkoista aina vuorimäntyjen istutukseen korsujen lähelle.

 

 

Lähteet

Björklund, Erik 2007: Kohti Salpalinjaa.

Oinonen, Armi & Tolmunen, Arvo 2005: Matka Salpalinjalle.