Linnoitustyössä olleet reserviläiset kutsuttiin sotapalvelukseen jo noin viikko ennen sodan alkamista ja työryhmien rungoista muodostettiin kenttäarmeijan matkaan lähteviä linnoitusrakennusjoukkoja. Linnoitustyöt jäivät siis pahasti kesken. Turvallisuussyistä linnoitteiden työmaiden kestolaitteet, jotka toimivat työmaatarvikkeiden varastoina, lukittiin ja sinetöitiin. Näihin linnoitus-työmaiden varastoihin kuitenkin murtauduttiin ja niiden vartiointitehtäviin oli palkattava paikallista väkeä. Syksystä 1941 lähtien huolehdittiin mm. kestolaitteiden kuivana pitämisestä ja huoltotöistä.

 

Suomen kenttäarmeijan aloittaessa hyökkäyksen puolustuslinja jäi taakse. Sen puolustusasemista riisuttiin piikkilankaesteitä ja kalustoa sekä purettiin puurakenteita, työmaaparakkeja ja panssariesteitä. Näitä tarvittiin paikallisiin rakennustarpeisiin sekä muuttuneen asemasotarintaman lujittamiseen 1942-1943 armeijakuntien selustassa. Neuvostoliiton suurhyökkäys ja suomalaisten puolustuslinjojen murtuminen Kannaksella kesällä 1944 muuttivat linnoitussuunnitelmat: välirauhan aikainen puolustuslinja oli saatava kuntoon. Keskeneräisyyden vuoksi osassa kantalinnoitteista oli vain rungot, taisteluhautojen syvyys oli riittämätön ja niitä oli liian vähän. Lisäksi kiviesteisiin oli tehty aukkoja ja puolustusasemia purettu. Kun sodan operatiivinen johto määräsi kesäkuun 17. päivänä 1944 linnoitusrakennusjoukot välirauhan aikaiselle puolustuslinjalle, myöskään linnoitussuunnitelmia ei ollut ja työt aloitettiin improvisoiden.

 

Edellä mainittujen ongelmien ja puutteiden vuoksi kiireellisimmät työt koskivat linnoituslaitteiden saattamista taistelukuntoon, jalkaväen asemien täydentämistä ja kunnostamista, kiviesteen korjaamista ja sen aukkojen korjaamista, piikkilankaesteiden korjaamista. Kesän torjuntataistelut vaikuttivat erityisesti panssarintorjuntaan; panssarikaivantoja tehtiin ja panssaritorjuntatykkien avoasemia suurennettiin. Lisäksi taistelukäyttöön nähden huonokuntoisia panssarivaunujen tykkejä torneineen upotettiin teräsbetonikorsujen taakse. Puolustuslinjan eteläpäätä siirrettiin itään, jolloin se lyheni 7 kilometriä ja näin ollen sen miehittämiseen tarvittiin vähemmän joukkoja. Panssarivaunujen oli myös vaikea edetä vesistöisessä ja vaikeakulkuisessa maastossa. Tästä oikaisulinjasta, joka tunnetaan myös nimellä Vaalimaan linja, tuli pääpuolustuslinja ja sen rakentaminen aloitettiin heinäkuun alussa 1944.

 

Välirauhan aikaisen puolustuslinjan nimeksi muodostui Suomen Salpa, lyhennettynä Salpa, heinäkuun 10. päivä 1944 kenraaliluutnantti Oeschin esityksestä ja ylipäällikkö Mannerheimin vahvistamana. Tuohon saakka puolustuslinjasta oli käytetty lukuisia nimiä. Nimi vakiintui muotoon Salpalinja ja Salpa-asema luoden mielikuvan vahvasta puolustuslinjasta. Aselepo tuli voimaan 4.-5.9. ja välirauha solmittiin 19.9.1944; käsky linnoitustöiden lopettamisesta annettiin 24. syyskuuta kuitenkin niin, että keskeneräiset työt saatetaan loppuun. Linnoitusjoukkoja alettiin kotiuttaa, mutta vetäytyvä kenttäarmeija jatkoi linnoitustöitä omaan kotiuttamiseen saakka.Myös osa linnoitusrakennusjoukoista työskenteli joulukuun alkuun asti ja senkin jälkeen suunnitteluorganisaatio jatkoi vielä tiedustelua ja suunnittelua.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lähteet

Björklund, Erik 2007: Kohti Salpalinjaa.

Oinonen, Armi & Tolmunen, Arvo 2005: Matka Salpalinjalle.